Väkivallan kierre ei katkea
ilman kykyä myötätuntoon.

Vihapuhe on päivän sana. Päivän sanoja pitäisi oppia kyseenalaistamaan.

Yhdellä sanalla ei voi kuitata suurta ja äärimmäisen vaikeaa asiaa. Sitä, joka moista yrittää, on aihetta epäillä - tyhmyydestä, välinpitämättömyydestä, harkitusta harhautuksesta tai mikä ehkä pahinta, myötätunnon puutteesta.

Kun naapurimaa Norja vielä suree, meillä on jo menossa kiivas kinastelu siitä, kenen vihapuhe pitäisi kieltää, kenen taas sallia.

Vihapuhe vihapuheesta ei auta ketään. On muitakin tapoja toteuttaa presidentti Martti Ahtisaaren viisasta neuvoa:

"Nyt pitää hyvien, suvaitsevien ihmisten rohkaista mielensä ja vastustaa äänekkäästi suvaitsemattomuutta ja ääriliikkeitä."

Siis äänekkäästi mutta ei väkivaltaisesti.

Vaikeneminen on yleinen tapa osoittaa välinpitämättömyyttä. Pahimmillaan se on myös pirullisen tehokas keino osoittaa vihaa. Tiedättehän: vaieta kuoliaaksi...

Surulle sijansa

Helsingistä on linnuntietä lyhyempi matka Osloon kuin Ivaloon. Vielä paljon lyhyempi matka olisi Pietariin, mutta henkistä välimatkaa sinne kasvattaa yhtäältä korkea poliittinen ja kulttuurinen muuri, toisaalta syvä elintasokuilu.

Vaikka suomalaisten suhde norjalaisiin ei ole yhtä läheinen kuin ruotsalaisiin, yhteiskuntamme muistuttavat paljon toisiaan. Kuulumme niihin sivistyneisiin, vauraisiin, turvallisiin ja rauhantahtoisiin Pohjoismaihin, joita monessa maailmankolkassa on kadehdittu.

Suomen ja Norjan välillä on myös suuria eroja. Meillä olisi selvästi opittavaa esimerkiksi norjalaisten taidosta tuntea, ilmaista ja jakaa surua.

Ei välttämättä kannata ylpeillä sillä, että niin nopeasti osasimme 'ottaa etäisyyttä' naapurimaan tapahtumiin.

Väkivaltaa lähellä

Viikon takainen verilöyly oli niin järkyttävä, ettei ole tiennyt, mistä näkökulmasta sitä tohtisi tarkastella. Erilaiset, suorastaan monenkirjavat assosiaatiot ja tulkinnat ovat luonnollisia.

Massamurhaajan persoonallisuutta meidän maallikoiden on turha ryhtyä syvällisesti analysoimaan.

Tyypittelyjä on esitetty jo riittämiin. Yhteistä monille niilstä on se, että kyseessä on ihminen, jolta puuttuu syyllisyyden tunto ja myötäelämisen taito. Sellaisia tyyppejä liikkuu keskuudessamme paljon, vaikka heistä valtaosasta ei kaikeksi onneksi tule murhaajia. Henkiseen kidutukseen syyllistyy sitten sitäkin useampi.

Tärkeintä olisi tunnistaa väkivalta lähellä. Jos fyysinen väkivalta ei omaan elämään kuulukaan, henkiseltä väkivallalta tuskin välttyy kukaan.

Ainakin suomalainen sovellus pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta sisältää liian paljon jopa sellaista rakenteellista väkivaltaa, joka ilmenee viranomaistoiminnan kautta. Myös työpaikka- ja koulukiusaaminen ovat monelle arkipäivää.

On luonnollista kysellä syitä: miksi joku tekee tällaista, miksi näin pitää käydä? Hyödyllisempää olisi kuitenkin miettiä tulevaisuutta: miten edes osa vastaavista ja vain yksittäisiäkin uhreja vaativista murhenäytelmistä voitaisiin estää?

Vapausko vaaraksi?

Nimenomaan avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa yksi ihminen pystyy tekemään sellaista tuhoa kuin nyt on nähty. Se, että luopuisimme perusoikeuksistamme, ei olisi mikään ratkaisu. Ihmisoikeudet ovat kansainvälisen oikeudenkin valossa luovuttamattomia.

Minusta perus- tai ihmisoikeuksiin ei kuulu esimerkiksi se, että jokaisen pitää saada varustaa kotinsa ampuma-aseilla. Vaikkapa rikoslakia vilkuilemalla taas selviää, ettei sananvapauskaan ole rajaton.

Kun perusasiat ovat jääneet demokratiassamme joillekin epäselviksi, vastuuta on otettava myös kasvattajien, koulutusjärjestelmän, päättäjien, viranomaisten ja median.

Miksi emme näe?

Vuosia vihaa lietsonut ja pirullista suunnitelmaansa punonut mies ei ole voinut olla aivan tavallinen mukava norjalainen. Joitain vaaran merkkejä on täytynyt olla. Ja onhan niitä löydettykin - ehkä enemmän kuin media on tiennyt meille kertoa.

Kun henkisesti sairaita tai häiriintyneitä ja siksi toisten turvallisuutta uhkaavia henkilöitä ei tunnisteta ajoissa, vikaa on uskallettava etsiä sekä yhteiskunnan järjestelmistä että itse kunkin itsestään:

• Yritämmekö ohittaa mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti ikävät ja vaikeat asiat ja tilanteet?

• Kierrämmekö kaukaa ihmiset, jotka kokevat joutuneensa väärin kohdelluiksi?

• Pidämmekö fiksumpana tai jopa tärkeämpänä puhua euroista kuin arvoista?

• Puuttuuko meiltä myötätuntoa surra surevien kanssa?

• Vaikenemmeko silloin, kun pitäisi puhua ja kirjoittaa, vastata ja kysyä?

Jokainen ajatteleva ihminen on huomannut, että esimerkiksi Suomessa suvaitsemattomat, syrjivät ja väkivaltaiset mielipiteet ovat viime vuosina yleistyneet tai käyneet ainakin äänekkäämmiksi. Netti selittää osan ilmiöstä. Entä sitten? Mitä sitä pitäisi päätellä?

Siteeraan samaa Antti Blåfieldin kolumnia kuin viime kirjoituksessa:

"Suuren enemmistön pitää ottaa vastuu yhteisen hyvän puolustamisesta myös virtuaalimaailman toreilla ja kujilla."